Kello 16.20: Istun Yliopiston Luentosali 5:ssa ja ihmettelen uusia naamoja. Tai en oikeastaan, saliin tultiin takaosasta ja opiskelijaprotokollan mukaan takarivistä alkoi salin täyttö. En pitänyt kiirettä.
Minua ei ole koskaan haitannut että "joudun" salin eteen. Mielelläni menenkin. Muutamasta syystä:
1. Kun istun edessä ei omille touhuille jää niin paljon tilaa. Keskittyminen.
2. Kommunikaatio luennoitsijan kanssa on helpompaa.
3. Minut huomataan. Tämän ääneenkirjoittaminen saa varmaan aikaan nokannyrpistyksiä, mutta kyllä karu tosiasia on se, että huomiosta on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä.
4. Kuulen ja näen paremmin. Lääketieteellisten tutkimusten valossa aistini ovat näissä olosuhteissa keskivertoisen hyvät, mutta professorin fonetiikkaa tai käsialaa ei ole tutkittu.
5. Hikipinkonaiset pakkaavat yleensä eturiviin.
..eli siis hyvä tässä on istua, istun toisella rivillä. Viehättäviä kauniimman sukupuolen edustajia on ihan lähellä.
Sali on yllättävän pieni, en käyttäisi nimeä auditorio, vaikka noin kymmenrivisenä penkit laskeutuvatkin kohti etuosaa ja havaintovälineitä. Piirtoheitin, putkitelkkari ja VHS-nauhuri siirrettävällä telineellä professorin pöydän vieressä.
Ne muistuttavat minua kolmekymmentävuotisesta kokemuksesta kun näin sellaisen ensimmäisen kerran. Syväsenvaaran ala-asteella, koin suurta kunnioitusta tuota suurenmoista havaintoteknologian huippua kohtaan.
En enää. Putket ja VHS:sät on kannettu keskivertotalouksissa roskiin jo aikaa sitten, niin minullakin.
En jäänyt nillittämään (hassu sana, minkä opin helsinkiläiskolleegoilta) audiovisuaalista reliikkiä. Uppouduin maistelemaan henkistä puolta.
Yliopiston ulkonäkö, sisääntuloaula, käytävät, arkkitehtuuri, kaikki henkii suurta arvokkuutta, mitä ihailen kovasti. Luentosali viisi ei sitten ollut samaa linjaa, olin vähän tyrmistynyt.
Itsetutkistelun paikka. Aika jolloin haaveilin yliopistourasta ja kävin joskus Lapin Yliopiston aulassa ja kirjastossa, kun asuin opiskeluaikoinani ihan vieressä. Kaikki ne mielikuvat olivat niin hienoja. Ehkä jopa tarunhohtoisia.
Mutta nyt. Istun ja tuijotan opettajanpöydän oranssia väriä ajatellen, että voisi tuo olla joku vähemmän räikeäkin. Huomaan, että kaikki pinnat on siistit, puhtaat ja kolhuttomat. Hyvin tehty ja käsitelty laadukkailla materiaaleilla.
Varmasti silloin kun tuo putkitelevisio ja VHS-soitin tilattiin taloon. Silloin molemmat maksoivat keskivertotyöläisen kuukauden käyttörahat.
Huoahdan, ehkä vuodet. Ehkä Nokia. Ehkä Helsinki. Ehkä IT-hype. Ehkä Osuuspankkikeskus. Ehkä Kuntien Eläkevakuutus. Ehkä ne ja monet muut kolossaaliset laitokset, missä olen tehnyt töitä muutaman vuoden ajan ovat repineet perspektiivini laajemmalle.
Ne ovat karsineet osan yliopiston akateemisesta hurmaavuudesta ja siten samalla minun akateemisesta neitseellisyydestäni. Huoh. Tämä ei saa minua haukkomaan henkeä.
Koulutussuunnittelija alkoi puheenvuoronsa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti