Tässä nyt on menossa vaihe, kun tavara pitäisi päätyä pakkaukseen ja pakkaukset odottavat loppukuuta. Loppukuu tuo uuden osoitteen. Sitä odottelen innolla. Bologikirjoitus syntyy ihan päin mäntyä, niinkuin nytkin, kun ei ole mitään intohimoista johtolankaa. Ehkä innostuin sallimaan kiroittamisen tälläkin tavoin, kun luin Liimatan Tommin Nilikistä kertovan kirjan. Liimatta kirjoittaa rosoisen kummallsien aivopierujen ja epäloogisten (ainakin näennäisten) lauserakenteiden ja ajatusvirtojen kautta tarinaa kohti jotain. Väillä tulee tuntemus, että tietääkö itsekkään mitä aikoo sanoa. Mie en ainakaan tässä.
Onko tajunnanvirta-avaimen hukkaaminen avaimenrenkaassa onnelliseen kielenkäyttöön. Olisiko minunkin sensuroitava tätä virtaa? Ehkäpä niinkin? Oikeastaan on aika sairalloinen olo, kun kirjailee mitä sattuu ihan siitä mitä mielenpuoleen pulahtaa. Joko olen luovuuden lähteellä tai hulluuden partaalla. Aika kipeää, vai mahtavuutta? ..ken tietää?
Huoh, jos ei ole mitään sanottavaa, miksi sanoa? Niin? Jään sitä miettimään.
